Pahinta oli kylmyys

Professori Paavo Yli-Vakkurin muistiinpanot sotavankiajaltaan kertovat karua tarinaa vankileirien järkyttävistä olosuhteista. Samalla ne ovat tarina periksiantamattomuudesta, toivosta ja selviytymisestä. Kirja nostaa esiin myös heitä, jotka eivät koskaan päässeet kertomaan omaa tarinaansa.

3 vuotta, 4 kuukautta ja 16 päivää. Niin kauan Paavo Yli-Vakkuri vietti vihollisen sotavankina. Kaksi vankilaa, seitsemän vankileiriä ja 1234 päivää olosuhteissa, joista hän ei itsekään uskonut selviävänsä hengissä.Yli-Vakkuri jää venäläisten vangiksi Ruokolahden suunnalla elokuussa 1941. Väkivaltaisten kuulustelujen jälkeen hänet lukitaan vankeja täynnä olevaan junanvaunuun matkalle tuntemattomaan. Liki kuukauden kestänyt matka on helvetillinen. Yhä kauemmas itään kuljetettavat vangit ovat välillä kokonaan vailla ruokaa ja vettä, haavoittuneiden vammat mätänevät, haju on hirveä. Pahinta on kuitenkin jopa 52 pakkasasteeseen hiipinyt kylmyys. Leireillä eivät olosuhteet ole sen paremmat. Nälkiintyminen, kylmyys ja taudit niittävät kauhistuttavaa satoa.Yli-Vakkurin tarina on merkittävä siksikin, että se avaa oven vielä suurempaan sotavuosistamme kerrottuun tarinaan, jossa sotavankeja ei juurikaan ole nähty. Heihin sodan jälkeisinä vuosina kohdistettu epäilys ja häpeän stigma johti siihen, että he vaikenivat. Ei sotavangiksi kuitenkaan mistään takalinjoilta tai kotiseuduilta jouduttu – sinne jouduttiin etulinjasta ja tilanteista tiukimmissa.Sodan jälkeen Yli-Vakkurikaan ei juuri puhunut vankeusajastaan. Vasta elämänsä loppupuolella hän kirjoitti kokemuksensa muistiin, kieltäen kuitenkin julkaisemasta muistelmia ennen hänen kuolemaansa.”Olen halunnut tehdä muistiinpanoni sotavankeusajaltani Neuvostoliitosta jälkipolvia varten, jotta he saisivat tietää, että sotavangitkin ovat omalta osaltaan taistelleet yhteisen ja vapaan isänmaamme puolesta.”