Elena Ferrante, Loistavat ystäväni Napolissa

Merve Emre haastatteli Elena Ferrantea. Supersuosittuun Napoli-kirjasarjaan pohjautuva HBO:n suursarjan Loistava ystäväni on ihastuttanut kaikkialla. Mikä osuus Ferrantella on sarjan syntyhistoriassa ja sen toteutuksessa? Mitä mieltä hän on lopputuloksesta?

Loistava ystäväni -televisiosarjan alussa iPhone 7:ään – Lenùn kännykkään – syttyy valo, kun se soi pimeässä. Minua alku šokeerasi. Jollei kirjoja lasketa mukaan, eri mediamuodoilla ja teknologioilla on romaaneissanne hyvin vähäpätöinen rooli: kukaan ei katsele elokuvia, kukaan ei kuuntele musiikkia, kukaan ei lue artikkeleja tietokoneelta. Onko teillä tästä jotakin sanottavaa?

Olette oikeassa, romaanisarjan ystäväkaksikko tulee paperisten kirjojen maailmasta, kuten myös minä, joka olen kaksikon luonut. Elena havahtuu vasta myöhään siihen, että häneltä esimerkiksi puuttuu musiikillinen sivistys. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä kasvuympäristöstään – omasta kotikorttelistaan – kuin panostaa täysillä luku- ja kirjoitustaitoon: lukeminen ja opiskelu ovat ainoat keinot, joilla hän pystyy murtamaan rajat, joiden sisään on sattunut syntymään. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Lilasta tulee sähköisen median edelläkävijä, olkoonkin että kirjat ovat alkuvaiheessa todella tärkeitä myös hänelle.

Mitä lukeminen teille merkitsee?

Lukeminen on mahtavaa aivotreeniä. Se ei onnistu nappia painamalla, se vaatii paneutumista, on kyettävä muuttamaan mielessään merkkien täyttämät sivut elämää kuhiseviksi maailmoiksi. Mutta kun lukemiseen on kehittynyt henkinen pakko, on mahdotonta enää lakata lukemasta. Olen itse hyvin osallistuva, kurinalainen ja yhteistyöhaluinen lukija. En koskaan jätä kirjaa kesken, en edes silloin kun en pidä siitä, vaan kahlaan sen loppuun viimeistä riviä myöten. Opin jokaisesta kirjasta aina jotakin. Saatanpa innostua joskus jopa vähän liikaakin, jos kirja on minulle iloinen yllätys. Luin hiljattain italian kielelle käännettynä romaanin, joka vaikutti minusta loistavalta, seuraavaksi haluaisin koettaa lukea sen englanniksi, pidän kovasti sen sävystä. Romaanin nimi on Ääriviivat (Outline) ja sen on kirjoittanut Rachel Cusk.

Joissakin aikaisemmissa haastatteluissa olette muutamaan otteeseen ilmaissut nihkeän suhtautumisenne kirjallisuuskritiikkiin ja ennen muuta kirjallisuusteoriaan, koska niillä on mielestänne taipumus ylitulkita ja analysoida kirjat puhki. Silti te itse olette tavattoman tarkkaavainen ja sensitiivinen lukija ettekä ainoastaan muiden kirjailijoiden, vaan myös oman tuotantonne vahva tulkitsija. Minkälaista etiikkaa noudatatte kirjojen arvostelussa? Mitä arvelette, millä tavoin ammatikseen lukevien pitäisi kirjoittaa kirjallisuudesta tai opettaa kirjallisuutta?

 Vierastan luonteeltaan impressionistista kritiikkiä. En pidä siitä, että tekstiä käytetään verukkeena jostakin muusta puhumiseen. Arvostan enemmän sellaista kritiikkiä, jossa keskitytään itse tekstiin ja eritellään tunnontarkasti kirjoittajan tyyli ja kerronnalliset strategiat. Laadukas kirja-arvostelu näyttää lukijalle, mistä kirjailija on lähtenyt liikkeelle, minne hän on halunnut johdattaa lukijan, minkälaisiin keinoihin hän on turvautunut, mihin hän on pyrkinyt, mistä kaikesta hän on velkaa traditiolle, millä perusteella arvioija joko rakastaa tai vihaa kirjaa.

Kirjailijantyötänne raottavassa teoksessanne Frantumaglia vihjaisette pettyneenne elokuvasovituksiin, joita kertomuksistanne on tehty. Miksi päätitte myöntää RAI:lle, Italian valtiolliselle televisioyhtiölle, luvan sovittaa Loistava ystäväni tv-sarjaksi? Minkälaisia yleisöjä toivotte kirjalliseen tuotantoonne pohjautuvan televisiosovituksen tavoittavan?

Olen pahoillani, että joudun tuottamaan teille pettymyksen, mutta minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa tuotantovalintoihin. En tiedä, millaista reittiä pitkin elokuvia päädytään tekemään. Mutta minua on aina kiinnostanut nähdä, mitä henkilöhahmoilleni ja tarinoilleni tapahtuu siinä vaiheessa, kun ne poistuvat kirjan sivuilta ja alkavat elää omaa elämäänsä. Olen tyytyväinen, jos teokseni päätyvät äänikirjoiksi, jos niistä tehdään teatteria, jos niistä syntyy elokuvia. Itse asiassa, mitä enemmän toiset mediat tuovat kirjojani osaksi ihmisten elämää, sitä varmemmin ne ovat elossa ja sitä paremmin ne porskuttavat, niin ainakin kuvittelisin. Luonnollisestikin pidätän itselleni oikeuden henkilökohtaiseen mielipiteeseen sovituksista, joiden perustana ovat omat tekstini. Tunnustan kuitenkin, että en ole pahoillani edes silloin, kun lopputulos ei ole mieleeni. Kun kirja on kerran kirjoitettu, se kestää kaiken: kirjoittaminen tekee kirjoista jollakin tapaa haavoittumattomia.

Miksi valitsitte Saverio Costanzon tv-sarjan ohjaajaksi?

En tässäkään tapauksessa valinnut ketään, minulla ei koskaan ole ollut sellaista valtaa. Mutta minun on pakko tunnustaa, että ohjaajan valinta olisi ollut minulle tuskien taival. Katsojana olen innokas ja väsymätön, rakastan elokuvia, mutta tällä osa-alueella olen täysi ummikko. Innostun keskenään hyvinkin erilaisista elokuvista, joiden ohjaajilla ei välttämättä ole mitään yhteistä toistensa kanssa. Jos minun olisi oikeasti pitänyt valita ohjaaja, en olisi koskaan saanut päätöstä aikaiseksi. Tyydyin ehdottamaan valikoitua joukkoa nimiä, filmintekijöitä, joiden töitä suuresti arvostan. Noiden nimien joukossa oli myös Costanzo. Kun sain tietää, että hän ohjaisi tv-sarjan, olin mielissäni.

 Kun puhuin Saverion kanssa viime viikolla, hän käytti ilmaisua ”tihentäminen” kuvaillessaan tv-draaman roolihahmojen rakentumisen prosessia. Siinä henkilöhahmon tietoisuutta ilmennetään psykologisoimatta suoraan tämän toimintaa ja käyttäytymistä, niin että hahmon jokainen sana, katse ja ele saavat katsojan luomaan niille syvällisiä, odottamattomia merkityksiä. Saverion puheista sain käsityksen, että te itse luotatte samanlaiseen käytäntöön henkilöhahmoja luodessanne; itse asiassa juuri te opetitte sen hänelle, jotta romaanin ja kuvaruudun hahmojen representaation välille syntyisi yhtäläisyys. Osaisitteko sanoa, miten ”tiheys” toimii romaaneissa? Entä miten te kuvittelette sen toimivan ruudussa? Tai mikäli tiheys ei ole oikea käsite, voitteko selittää, mikä ero mielestänne on tietoisuuden kuvaamisen ja sen psykologisoinnin välillä omassa fiktiossanne? 

Pelkään pahoin, että kuulostan vähän sekavalta joutuessani tiivistämään sanottavani näin lyhyeen muotoon. Henkilöpsykologian kehittely on olennainen osa kertojan työtä. On paikannettava sekä pinta- että syvätason motiivit, jotka ohjaavat henkilöhahmojen toimintaa ja reaktioita kerronnan edetessä. Usein onnistuneeksi henkilöhahmon tekee kuitenkin pelkkä lauseenpuolikas, substantiivi tai adjektiivi, joka jumiuttaa psykologisen koneiston ikään kuin siihen iskettäisiin pultti. Tämä synnyttää vaikutelman mekanismista, joka ei enää ole täysin hallinnassa, vaan muuttuu lihaksi ja vereksi, autenttiseksi elämäksi kaikessa arvaamattomuudessaan ja epäjohdonmukaisuudessaan. Elokuvissa vastaavan efektin uskoakseni luovat esimerkiksi välähtävä katse, tahaton irvistys tai yllättävä ele. Tuolla hetkellä mielen rakenteeseen tulee odottamaton särö ja henkilöhahmo saa sen myötä lisää tiheyttä.

Aikalaiskirjallisuudessa on vallalla äitiyteen liittyvä ärsyttävä suuntaus, jossa äitiyttä pidetään psykologisena esteenä kirjalliselle luovuudelle – ikään kuin lapsi ei veisi äidiltä ainoastaan aikaa ja energiaa, vaan myös kielen ja ajattelun. Teidän romaaneissanne äitiys näyttäytyy ambivalenttina, niin kokemuksena luovuudesta kuin kirjalliseen luovuuteen johtavana kokemuksena. Lila muuttaa hetkeksi äitiyden hyviksi teoiksi; Lenù saavuttaa suurimman kirjallisen menestyksensä vasta tultuaan äidiksi, vaikka hän samalla tuskaileekin äidinvelvollisuuksiaan. Mitä mieltä olette luovan toiminnan ja uuden elämän luomisen välisen vuorovaikutuksen kuvaamisesta? Minkälaisessa suhteessa ovat toisiinsa sanoille ja vastaavasti lapsille omistettu aika?

Pidän kovasti tavasta, jolla kysymys on muotoiltu. Haluan silti muistuttaa, ettei äitiydestä pitäisi tehdä liikaa yleistyksiä. Köyhällä äidillä on aivan toisenlaiset huolet kuin hyvin toimeentulevalla äidillä, jolla on varaa maksaa jonkun toisen naisen palveluista. Mutta olipa nainen rikas tai köyhä, hän kyllä pystyy yhdistämään äitiyden ja luovan työn, jos hänellä on voimakas sisäinen luomisen pakko, eikä lastenhoito kaikkinielevyydestään ja rasittavuudestaan huolimatta silloin vie kaikkea aikaa sanoilta. Tai ainakin minä sain aikoinaan järjestetyksi aikaa molemmille, sekä nuorempana, pelokkaana äitinä vailla minkäänlaista tukea että myöhemmin, kun minusta oli tullut varakas äiti. Siksi rohkenenkin sanoa, ettei naisten pidä missään tapauksessa luopua mahdollisuudestaan lapsentekoon vetoamalla luovaan kirjalliseen toimintaan. Molemmat mahtuvat naisen elämään, niin vaikeaa kuin äitiyden ja työn yhdistäminen onkin. Uuden elämän saattaminen päivänvaloon on meidän naisten erityislahja, eikä kenenkään tule riistää sitä meiltä. Miehet käyttävät synnytys-metaforaa puhuessaan aikaansaannoksistaan. Meille naisille synnyttäminen ei ole metafora, pullautimmepa sitten maailmaan lapsia tai kirjoja, ideoita, kuvia maailmasta. Tiedämme suoriutuvamme molemmista parhaalla mahdollisella tavalla.

Voisitteko hieman avata aihetta ”pelokas äiti”? Minkä luonteista äitiyteen liittyvä pelko teille on?

 Minua pelottavat äidit, jotka uhraavat koko elämänsä lapsilleen. Minua pelottavat äitiydelle totaalisesti omistautuneet äidit, jotka luopuvat itsestään ja elävät vain lapsilleen, äidit, jotka pimittävät itseltään äitiyteen kuuluvat vaikeudet ja uskottelevat myös itselleen olevansa täydellisiä äitejä. Minun mieleeni ovat enemmän ne äidit, jotka etenevät tietoisesti yrityksen ja erehdyksen kautta ja tavoittelevat tasapainoa, mutta tajuavat samaan aikaan, että pysyvä tasapaino on sula mahdottomuus.

Vaikka Napoli-sarjan herättämissä reaktioissa on korostettu naisten välistä ystävyyttä, Lila ja Lenù ovat viime kädessä poikkeuksellisia, yksinäisiä hahmoja. Naisten välinen tiivis kirjallinen ja taiteellinen yhteistyö – naiset lukemassa yhdessä, naiset kirjoittamassa yhdessä – kangastelee silti houkuttelevana haavekuvana sitkeästi läpi romaanien. Yhteistyö näyttäytyy paitsi taiteellisen hurmion ja hetkellisen lumouksen lähteenä, myös mahdollisuutena osoittaa solidaarisuutta naisten kesken. Kuinka lähelle tätä haavekuvaa te itse olette päässyt – tai kuinka kauas siitä olette jäänyt – yhteistyössä eri medioitten (sovitukset) ja kääntäjien (kirjakäännökset) kanssa?

 Niinpä, yhteistyö naisten kesken ei aina ole kitkatonta. Yleensä naisista tuntuu helpommalta työskennellä yhdessä miesten kanssa. Luultavasti taustalla vaikuttaa historian hämäristä periytyvä tapa, jonka mukaan nainen alistuu miehen auktoriteettiin, tai on vain taipuvinaan siihen käyttäytymällä sopivalla tavalla samaan aikaan kun hän tavoittelee omia, erityisiä päämääriään. On ilman muuta vaikeampaa tunnustaa toisen naisen auktoriteetti, traditio ei tässä tapauksessa ole läheskään yhtä syvään juurtunut. Ja silti meidän täytyy edetä juuri tähän suuntaan: ensin tunnustetaan toisen naisen pätevyys, sen jälkeen opetellaan toimimaan yhdessä. Jotta yhteistyö onnistuu, naisauktoriteetin täytyy kannustaa alemmassa asemassa työskentelevää naista kasvamaan ulos alempiarvoisuudestaan ja vastaavasti jälkimmäisen pitäisi saavuttaa autonomia tuntematta tarvetta väheksyä naisauktoriteettia. Konflikteilta ei vältytä, mutta periksi ei pidä antaa. Meidän ei milloinkaan tule unohtaa, että yhdessä naiset ovat vahvempia ja voivat yltää huimiin saavutuksiin.

Onko teillä vielä lisättävää siihen, miksi naisen on niin vaikeaa tunnustaa toisen naisen auktoriteetti?

 Kaikista muutoksista huolimatta me naiset uskomme yhä jossakin syvällä aivojen sopukoissa, että vain mies voi olla todellinen auktoriteetti ja että jokainen auktoriteettiaseman saavuttanut nainen on päässyt asemaansa vain miesten armosta. On kuin tuossa mielen sopukassa kysyisimme itseltämme: miksi taipuisin naisen tahtoon, minähän voin syrjäyttää hänet, jos hakeudun todellisen vallan lähteen luo? Meidän on vastustettava tätä yleistä suuntausta aseinamme korkeatasoiset, puhuttelevat työt, jotka osoittavat, ettei auktoriteetti ole miesten meille suoma myönnytys, ettei sillä ole arvoa pelkästään naisvaltaisessa ympäristössä – jo antiikin Kreikasta tutussa ”naisten aulassa” – jonne miehillä on taipumus eristää meidät, vaan että se on arvo sinänsä ja mittaamaton rikkaus koko ihmiskunnalle.

The Times -lehdessä aiemmin julkaistussa haastattelussa mainitsitte, että Loistava ystäväni -sarjan koekuvauksiin osallistuneet lapset olivat ”katsojia, joiden toiveissa on tulla näyttelijöiksi joko ihan muuten vain tai vapautuakseen taustastaan.” Kun viime viikolla tapasin Saverion, minulla oli tilaisuus viettää iltapäivä Ludovican, Elisan, Gaian ja Margheritan seurassa, neljän tytön, jotka tulkitsevat sarjassa Lilan ja Lenùn roolit. Minuun teki vaikutuksen se, että heistä jokainen oli lukenut romaanisi; he lienevät nuorimpien lukijoittenne joukossa.  Tytöille tämä kokemus – roolin opettelu, sen sisäistäminenon samalla toiminut johdatuksena kirjallisuuteen ja kirjasivistykseen. Elisa esimerkiksi lukee parhaillaan Pikku naisia, Margherita puolestaan on ryhtynyt lukemaan Elsa Morantea. Mitä nuoret lukijasi, erityisesti nuoret naiset, voisivat oppia Napoli-sarjasta?

 En tiedä, en pysty vastaamaan kysymykseen. Toivon kuitenkin, että teksteistäni välittyy naisten välisen solidaarisuuden huutava tarve. Eikä vain se. Olisin tyytyväinen, jos kirjani saisivat nuoremmat naispuoliset lukijat ymmärtämään perusteellisen koulutuksen välttämättömyyden, koska muussa tapauksessa he ovat vaarassa päätyä miehisten hierarkioiden rattaisiin sen sijaan, että pääsisivät rakentamaan ja johtamaan erilaista maailmaa kuin se maailma, jonka me tunnemme. Hyvien kirjojen lukeminen ja elinikäinen oppiminen riippumatta työstä, jota aikoo tehdä – siinä tavoitteet, jotka mielestäni jokaisen tytön pitäisi ottaa pysyvästi ohjelmistoonsa. Jos haluamme pitää kiinni siitä, mitä olemme saavuttaneet, meillä ei ole muuta keinoa kuin olla eteviä ja oppia pyörittämään maailmaa paremmin kuin miehet tähän mennessä.

Romaanienne innostamina lukijoillanne on poikkeuksellisen suuri halu avata kuvitteellisia kommunikointiväyliä kanssanne ja kirjoittaa omista kokemuksistaan. Näin esimerkiksi hiljattain näytelmän, jossa Ferranten Napoli-sarja imaisee siinä määrin mukaansa neljä lukijaa, että he alkavat muuttua kirjojen henkilöhahmoiksi ja kirjoittaa muodonmuutoksistaan – eräänlaista maagisen realismin fanifiktiota. Miten selitätte valtaisan innostuksen, jonka Napoli-sarja on lukijoissa herättänyt? Tuliko romaanien saama vastaanotto teille yllätyksenä? Onko se paljastanut teille jotakin erityistä, mitä ette itse niistä vielä tiennyt?

Olen sitä mieltä, että kirjoittaja ei voi koskaan todella tietää, minkä kirjan on viime kädessä kirjoittanut. Me kerromme tarinan ja koetamme tehdä sen niin hyvin kuin mahdollista, käyttäen hyväksi omia kokemuksiamme, kirjallisia kykyjämme ja herkkyyttä. Minulle on hyvin hitaasti valjennut, että romaanisarja mahduttaa itseensä paljon enemmän kuin mitä kuvittelin. Tiesin varmasti haluavani kertoa ystävyydestä, joka kestää läpi elämän.  Olin varma myös siitä, että halusin Lilan ruumiillistavan kaikkea sitä, mikä on kokemukseni mukaan pahinta ja parasta omassa sukupuolessani. Mutta vasta ajan myötä olen esimerkiksi tajunnut, että tyttöjen kotikorttelin ja sitä kansoittavien tyyppien kuvaus on onnistunut hyvin. Samoin kuin Nino Sarratoren hahmo viettelevässä banaaliudessaan.

Sarjan pääroolien esittäjät toivoivat, että kysyisin teiltä heidän puolestaan, oletteko jo nähnyt heidät kuvaruudussa. Ja mikäli olette, näittekö heidän tulkinnoissaan vilahduksen alkuperäisissä henkilöhahmoista? Saivatko he vangituiksi Lilan ja Lenùn tunteet ja tuntemukset?

Olen nähnyt kaksi ensimmäistä jaksoa. Pikku Lilan hahmo on täydellinen, mikä tietää melkoista haastetta näyttelijöille, jotka esittävät tyttöjä tarinan myöhemmissä vaiheissa. Myös pikku Elena pohjustaa ansiokkaasti tarinan kertojan monin tavoin vaikeaselkoista roolihahmoa.

Frantumaglia-teoksen valaisevimpiin kohtiin kuuluu mielestäni ajatuksenvaihtonne Mario Martonen kanssa. Sen perusteella kohdistatte hämmästyttävän tarkkaa huomiota yksittäisten kohtausten rakenteeseen, vuorosanoihin, puvustukseen ja kuvauspaikkaan sellaisina kuin Martone ne käsikirjoitti elokuvaan, joka perustuu romaaniinne Amalian rakkaus (L’amore molesto). Voisitteko mainita joitakin esimerkkejä kohtauksista, dialogista tai näyttelijöitä koskevista näyttämöohjeista, joista keskustelitte pitkään Saverion kanssa sarjan kuvausten aikana? Kävikö kertaakaan niin, että olisitte vastustanut tai hylännyt hänen näkemyksensä jostakin kohtauksesta? Keskustelussamme Saverio mainitsi alun kehyskertomuksen ja lopun hääjuhlat.

Kokemus Martonen kanssa jäi lyhyeksi. Hän lähetti minulle käsikirjoituksen, minä vastasin hänelle kertomalla vaikutelmistani. Costanzon kanssa toimin samaan tapaan, mutta työ kesti pidempään ja kirjeenvaihto oli vilkkaampaa. Tehtävänäni oli lukea ja kommentoida kahdeksaa synopsista ja kahdeksaa käsikirjoitusta, joita Costanzo avustajineen työsti. Tyydyin ilmaisemaan näkemykseni vain silloin, kun minusta tuntui, ettei tarina toiminut. Voi olla, että olin monessa tapauksessa liiankin suorasukainen. Voi olla, että puutuin hivenen röyhkeästi toissijaisiin yksityiskohtiin. Ongelmana oli kokemuksen puutteeni, ja kuvittelin koko ajan, että tarinan aihiot ja käsikirjoitukset olivat sama asia kuin jo valmis elokuva ja että siten jokainen rivi oli ratkaisevan tärkeä. Tosi asiassa itse kuvausmiljööllä on hyvin suuri merkitys. Kirjoitustyö on lähtökohta, se hahmottelee pelkän kartan, joka auttaa ohjaajaa pukemaan tarinan – työllä ja vaivalla – elokuvalliseen muotoon.

Ette ole kirjoittanut romaaneitanne Napolin murteella. Lorenzo Miele, vastaava tuottaja, ja Saverio ovat kuvailleet prosessia, joka vaati monia välikäsiä ja melkoista säätöä, ennen kuin murre saatiin rekonstruoiduksi ja käännetyksi tv-sarjaa varten. Oli otettava avuksi kielihistoria, jotta pystyttiin luomaan 1950-luvun idiomi. Käsikirjoitus lähetettiin ensin teidän tarkistettavaksenne ja sen jälkeen Ann Goldsteinille, joka käänsi tekstin englanniksi HBO:lle. Ottaen huomioon, että kyseessä on tällä tavoin kerrostunut käännös, minkälaisia mutkia matkassa oli ja jouduttiinko mahdollisesti turvautumaan jopa silmänkääntötemppuihin? Tarjoaako murre uusia representaation mahdollisuuksia italialaisen katsojan näkökulmasta?

Pitää paikkansa, kyseessä ei ole murreromaani, vaan romaani, jonka yleisilme on murteellinen ja johon on sinne tänne ympätty Napolin murretta tehosteeksi. Tv-sarja sen sijaan vaati paikallismurteen, jota puhuttiin tyttöjen kotikorttelissa, toisin sanoen kovalta ja karkealta kuulostavan murteen, joka edelsi television aikakautta ja jonka Elenan ja Lilan puheessa myöhemmin syrjäytti keskimääräisen sivistynyt yleiskieli. Tämä työ tehtiin käsikirjoitusvaiheessa ja se suo – ainakin italialaiselle katsojalle – tilaisuuden kurkistaa noiden aikojen köyhään Italiaan, jossa puhuttiin voittopuolisesti murteita.

Oletteko mahdollisesti karsinut romaaneistanne joitakin sivujuonia? Esiintyikö niissä henkilöhahmoja, joista aioitte alun perin tehdä moniulotteisia, keskeisiä hahmoja, mutta jotka kuitenkin lopulta siirsitte sivurooliin?

Vastaus on ei. Romaanissa ovat mukana kaikki elementit, jotka sisältyivät jo ensimmäiseen luonnokseen. Tämä on pelkkä sattuma, poikkeuksellinen esimerkki tarinasta, jonka olen kirjoittanut kajoamatta jälkikäteen sen rakenteeseen.

Viimeisten kahden kuukauden aikana pojalleni kehittynyt suoranainen pakkomielle kirjaan La spiaggia di notte (The Beach at Night), vaikka olen ollut ymmärtävinäni, ettei hän kuulu sen varsinaiseen kohdeyleisöön. Miksi päätitte kirjoittaa lastenkirjan? Miten sen kirjoittaminen poikkesi Loistava ystäväni -romaanin kaltaisen, lapsen näkökulmaan keskittyvän kirjan kirjoittamisesta?

Kirjoitin La spiaggia di notten eräälle pikku ystävälleni, neljävuotiaalle tytölle, joka oli suureksi pettymyksekseen juuri saanut pikkusiskon. Lähtökohtana oli romaani, jonka olin juuri saanut valmiiksi, La figlia oscura (The Lost Daughter). Olen ollut hyvin ihmeissäni siitä, että kertomustani ei ole pidetty sopivana pienimmille lapsille; minun pikku ystäväni kyllä piti siitä. Olen aina ollut sitä mieltä, että lastenkirjoissa pitäisi olla samaa energiaa ja autenttisuutta kuin hyvissä aikuisten kirjoissakin. On erehdys kuvitella, että lapset tarvitsevat äiteliä tarinoita. Perinteiset sadut eivät ole milloinkaan syntyneet hattarasta.

Minunkin poikani sai vastikään pikkuveljen. Myös hän oli pettynyt. Kukaties hän onkin parempi lukija kuin olin kuvitellut.   

Oletko lukenut tai kuunnellut jo koko Napoli-sarjan äänikirjoina? Löydät ne muun muassa täältä.

Takaisin blogiin

Tilaa Kirja-uutiskirje

Liittymisetuna saat 10% alennuksen Kirja-verkkokauppaan. Tämän lisäksi saat ajankohtaisia tarjouksia, etuja ja tietoja uutuuskirjoistamme.

Henkilötietojen käsittelystä voit lukea rekisteriselosteestamme.